Никита

Määräaika oli eilen. On niitä, jotka tekevät sen etukäteen, ja niitä, jotka oppivat "etukäteen" muiden ihmisten tarinoista. Mutta lähdin kotoa: tehtävät ovat avoinna, olen ulkona, on yö, nauran. "Ai, onko tämä tänään?" – kolme sanaa, jotka muuttavat tiistain pikajuoksuksi. Huomenna aloitan eri tavalla. Sanon sen täsmälleen yhtä monta kertaa kuin on huomista.

Stand up -komiikkasessio on vitsin rehellisin testi: jos vain kumppanisi nauraa, vitsi oli tarkoitettu teille molemmille.

Parasta pariesityksissä on se hetki, kun molemmat unohtavat rutiininsa ja alkavat puhua tosissaan.

Sovimme, ettemme kestä. Kestimme noin neljä minuuttia – ja se on rehellisesti sanottuna ennätys.

Joka kerta kun lupaan itselleni mennä aikaisin nukkumaan, puhelin työntää uuden videon, ja neljänkymmenen minuutin kuluttua sillä ei ole enää väliä.

Joka kerta kun lupaan itselleni mennä aikaisin nukkumaan, puhelimeni näyttää uuden videon. Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin makaan pimeässä ja nauran pesukarhulle, jonka viikko on ollut selvästi pahempi kuin minun.

Se on aina sama täällä: käytävä, seinä ja ajatus "Miksi edes teen tätä?" Se menee ohi heti ensimmäisillä nauruilla.

Esityksen parhaat viisi minuuttia ovat ne, joita ei ole kirjoitettu. Niitä on mahdotonta toistaa toisella näyttämöllä.

Mitä pienempi sali, sitä pelottavampi: isossa ei näe kasvoja, mutta täällä näkee kaikki, jotka eivät naura.

Lavakumppanini. Hän nauraa ensimmäisenä vitseilleni – ne ovat sekä miellyttäviä että epäilyttäviä.

Selvitämme asian heti, kun vielä muistamme huoneen. Päivän kuluttua muistat vain oman kasvosi.

Hän toistaa tekstin, minä teeskentelen, etten ole huolissani. Me molemmat valehtelemme.

Ei eläintä, ei kylttiä, ei musiikkia. Vain mikrofoni – ja huomaa heti, toimiiko vitsi vai ei.